Veli Alois kirjoittaa solidaarisuudesta

Tämän vuoden Taizé -kirjeessä veli Alois kirjoittaa solidaarisuudesta. Solidaarisuudesta meidän ihmisten välillä, muurien rikkomisesta sekä sydämien välillä, että niiden sisällä. Solidaarisuus kääntyy suomeksi yhteenkuuluvuuden tunteeksi, myötämielisyydeksi. Veli Alois kirjoittaa, että vaikka solidaarisuus on vanha käsite ja ajatus, on siitä muistutettava ihmiskuntaa aina uudelleen ja uudelleen sekä löydettävä tapoja uudistaa ja tulkita uudelleen tuota käsitettä tähän aikaan sopivaksi.

Alois kirjoittaa viisaasti. Ihan kuin hän olisi asunut Suomessa viimeisen vuoden ajan ja katsellut uutisistamme samat kertomukset elämän kurjista kohtaloista ja ihmisten rajuista päätöksistä kuin me. Perhesurmat, ampumisvälikohtaukset, nuorten syrjäytyminen, irtisanomiset, tehostustoimet, sairaaloiden ja perusterveydenhuollon resurssipula, vanhustenhoidon kelvoton tila… listaa voisi varmaan jatkaa pidempäänkin. Ihan kuin meitä vaivaisi välittämisen puute. Kuulemme kyllä nämä asiat, voivottelemmekin, mutta sitten. Toimeen tarttuminen puuttuu. Emme osaa tehdä asioille mitään, emme osaa puuttua epäoikeudenmukaisuuksiin. Emme tiedä miten toivottomuuden kierteen katkaisi.

”Jotta saisimme solidaarisuuden alulle, meidän tulee kasvaa toinen toistamme kohti, joskus tyhjin käsin, kuunnellen, yrittäen ymmärtää miestä tai naista, joka ei ajattele samoin kuin me, ja jo umpikujassa ollut tilanne voi muuttua.” Kyse on avoimuudesta. Avoimuudesta toisten hädälle, yksinäisyydelle ja avuttomuudelle. Kun suostumme avoimuuteen, näemme lähimmäisen, ihmisen joka tarvitsee apuamme ja kun suostumme häntä kuuntelemaan, saatamme löytää myös keinot auttaa. Usein helpointa on auttaa ihan siinä lähellä, asioissa, jotka ovat omasta elämästämme tuttuja.

Koska itse olen pienten lasten äiti, minua ovat syvästi koskettaneet lukuisat viime vuoden aikana tapahtuneet perhesurmat. Hätkähdän sitä toivottomuuden tilaa, joissa näiden vanhempien on täytynyt olla, kun he ovat päättävät tehdä niin radikaalin ratkaisun, että surmaavat lapsensa, perheensä, kaikkensa. Samalla tunnistan pienen osan tuosta tunteesta. Tunnistan väsymyksen, avuttomuuden, voimattomuuden sekä riittämättömyyden tunteen, jotka vaivaavat varmasti jokaista pienen
lapsen vanhempaa. Silloin vain kysyn: missä ovat näiden perheiden tuki-ihmiset, missä ovat lasten isovanhemmat, kummit, vanhempien ystävät tai sisarukset? Miten neuvolassa ei nähty tilannetta, miksei osattu pyytää apua? Tai miksei voitu pyytää apua?

Mistä nousee tämä tarve pärjätä yksin? Miksi emme osaa enää pyytää apua? Jokainen, joka on joskus pyytänyt apua ja saanut sitä, on myös valmis tarjoamaan itsensä avuksi toiselle. Syntyy vastavuoroisuutta, syntyy solidaarisuutta. Syntyy yhteisö, jossa kannetaan vastuuta toinen toisesta. Tätä olemme vailla.

”Usko on ennen muuta suhde Jumalan kanssa.” Suhde vaatii antautumista, antautumista sille, että minua autetaan, minua rakastetaan, minun elämäni on Jumalan varassa. Kun antaudumme tähän suhteeseen Jumalan kanssa, avaa se meitä myös ihmisille, maailmalle. Usko Jumalaan ei ole mahdollista, ellei tiedosta ja hyväksy sitä, että minä yksin en riitä. Tarvitsen Jumalaa, tarvitsen muita ihmisiä. Toisaalta myös, minua tarvitaan, olen osa suurempaa. En väitä, että tämä antautuminen olisi helppoa, tai että se kävisi hetkessä. Mutta sitä kohti meidän kristittyjen pitäisi kulkea. Yhdessä.

Elina Ahola

Advertisements
This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s